Hurraa! Vuosi 2012 on pyörähtänyt käyntiin, ja on aika juhlistaa vuodenvaihdetta loistavalla Vempaimia.netin yhdessä Varmuusvarasto.fi-verkkokaupan kanssa järjestämällä kilpailulla. Varmuusvarasto.fi myy eloonjäämis- ja selviytymistuotteita, joista on hyötyä tukalissa tilanteissa, mutta apua myös arkielämässä.
Eräs tallaisista tuotteista on aurinkokennosta ja kampilaturista virtansa saava Freeplay Companion -niminen laite, jossa on radio, valaisin ja kännykkälaturi yhdessä. Laitteessa on siis kaikki välttämätön yksissä kuorissa, ilman huolta paristojen loppumisesta, kiitos kampilaturin ja aurinkokennon. Parhaimmillaan laite on esimerkiksi suuren katastrofin aikana, jolloin sähkönsaanti on mahdotona ja tarvitaan valoa sekä halutaan kuunnella hätätiedotteita radiosta. Laitteesta on paljon hyötyä myös normaalissa arjessa, koska sillä on mahdollista ladata vaikka yllättäen loppuva kännykän akku siellä missä se muuten olisi hankalaa.
Kilpailu: Kerro alle kommentoimalla oman historiasi tukalin selvitymistilanteesi, joka on jäänyt mieleesi ikuisesti. Mitä tapahtui ja miten selvisit siitä? Harmillisimman, hauskimman, mielenkiintoisimman tai muuten vain parhaimman selvitymisen kokenut voittaa itselleen Freeplay Companion -radio, valaisin ja kännykkälaturin, jonka mukaan tulee vielä 8 kpl latausliittimien sovitussarja, jolla saat laturilla varmasti virtaa juuri sinun laitteellesi! Palkintojen arvo yhteensä noin 52 euroa.
Huom! Muistathan laittaa kommentin sähköposti-kenttään toimivan sähköpostiosoitteesi, koska sen kautta olemme voittajaan yhteydessä! Kilpailu on voimassa ja uudet tarinat hyväksytään 15.01.2012 klo 21.00 saakka!
Ja nyt ei muuta kuin selviytymistarinaa rustailemaan alempaa löytyvään kommenttiboksiin!
Muista myös tykätä ! Näin kuulet aina ensimmäisten joukossa uusista kilpailuista!
38 kommenttia
no miepä kerron,: olin vaimon kanssa pyöräilemässä ja vaimo siinä edellä ajoi menemää,siinä mie jäin jälkheen jonkun verran ja meinasin ajaaha siittä risteyksestä missä vaimo oli vähän matkaa vielä ohi kun vaimo huuteli kova äänisesti että tänne,,,niinko koiralle huudethaan, no mie en meinannut totella ko piski olen,,siittä se vaimo oikein suuttui ja hyppäs pyörän päältä pois ja ,löi oikhein jalkaa maahan että,,TÄNNE ja heti no mie häntä koipien välissä lähin menemään (tämä sattui kaikki aivan hetkessä) olin päässyt jo tien yli sen risteyken kohalle missä vaimo ootti ja PUHISI MULLE kun ,,SIINÄ SAMASSA TÄYS PERÄVAUNULLINEN REKKA TULLA rämisi meän tulo suunnasta ojan pohjia nuollen ja pylväitä KATKOEN vieden koko tien laajulelta tilaa itselleen ja mie hölmistyneenä aivan siinä vieressä hyppään pyörän selkhään ja karkhuun , rekkamies oli nukahtanut rattiin ja sata varmasti jos olisin jäänyt sille tielle ,en tässä kirjoittais teille, olisin kuollut. vaimon etiäinen pelasti minun hengen ja sen muistan aina ja näen silmissä tilantheen nytkin,,…..Hyvhää tätä vuotta lukijoille ja elethään päivä kerhallaan kiltisti talutus nuot´rassa.
Oli loppusyksyä illalla,kun pyöräilin kotiin töistä.yhdessä kohtaa on usemmat liikennevalot peräkkäin,ajelin hiljalleen edellisistä valoista isommalle keskuskorokeelle(tarkoitettu pyöräilijöille ja jalankulkijoille),kun yhtäkkiä auto syöksyy tämän korokkeen yli(autossa ei minkäänlaisia valoja päällä)mun ja parin jalankulkijan välistä,jotka odottivat toisessa reunassa valon vaihtumista.Kyllä olin niin ällikällä lyöty,ennekuin tajusin miten pienestä kaikki oli kiinni,jos olisin ajanut reippaammin, olisin jäänyt tuon auton alle ja se olisi ollut siinä,pahaa jälkee olis tullut.En tänä päivänäkään tiedä,mitä mysteeriautonkuljettaja ajatteli kaahatessaan noin,oliko aineissa.Sen verran säikähdin,että siirryin bussikauteen.En tiedä ilmoittiko kukaan kaahailijasta poliisille,siinä oli paljon autoja,kun oli iso risteys.Kyllä muistan tapahtuman joka kerran ,kun kuljen paikan ohi.Itse yritän liikkuessani huomioida mahdollisimman paljon muita autoilijoita,pyöräilijöitä ja jalankulkijoita,mutta tota tilannetta ei voinut mitenkään ennakoida.
Olin syvässä kaivannossa hommissa kun yläpuolelta maa sortui ja järkälemäinen kivi tippui aivan pääni vierestä. Se oli täpärällä.
Uin haitten seassa Etelä-Kiinan merellä, pääsin rantaan viime tingassa, mutta ei tämä vielä mitään, maapallo on tuhon partaalla ja minusta tulee valaistunut Buddha ennen sitä !
Tässä nyt ei ollu hengenlähtö mitenkään lähellä, mutta ukkokulta sai ikuisen trauman; olimme muuttoapuna ja piti saada kehystettyjä valokuvia rapattuun seinään, eikä työkaluja tietenkään ollut. Mies sitä siinä harmittelemaan ja kovasti touhusi lähtöä poran ja ties minkä ostoon… silläaikaa minä olin naputellut pikkiriikkiset naulat ruokaveitsen kahvalla ja asetellut kuvat paikoilleen.Ukkokullan miehisyys sai kuulemma siinä kovan kolauksen ja minä ilkamoitsen vieläkin!Naisen logiikka auttaa monesti selviytymään.
Selviytymistarinoita voisin kertoa ulkomailta montakin mutta otetaan esimerkiksi ihan kotisuomesta oleva tarina joka sattuipi vielä 26.12.2011.
Kaikkien tuntema myrsky saapui suomeen ja sattuipa niin että se osui todella rajuna meidän kohdalla. Aamulla kun heräsi ja katsoi ikkunasta ulos niin oli tontilta kaatunut muutamia puita. Kun pääsin alakertaan niin ulkoa alkoi kuulumaan lasten mielestä jättiläisen askeleita ja ne lähesty meitä. No puitahan siellä ulkona alkoi kaatumaan niinkuin keiloja keilaradalla. Ulos ei uskaltanut mennä ettei isot puut kaadu päälle.
Samalla meni sähköt ja siitä 4h päästä meni kännykkäverkko. No nykyaikana kun olet ilman nettiä, sähköä ja matkapuhelinverkkoa niin jännäkakka siinä housuun meinas tulla.
Kun suurin osa tonttimme puista oli kaatunut niin uskaltauduin ulos katsomaan tilannetta. Pihatiemme on 350m pitkä ja siihen oli kaatunut 22 puuta ristiin rastiin. Tontilla oli noin 30 puuta nurin ja yksi niistä talon päällä ja yksi ulkovessan tuhonneena.
Kun ei ollut sähköä niin ei tiennyt maailman menosta mitään. Ei ollut radiota joka olisi toiminut pattereilla niin iltaa kohden alkoi hieman mietityttään mitä tekis.
56h päästä saimme sähköt ja 63h päästä kännykkäverkon takaisin.
Kyllä oli lapsille aika haastavaa olla ilman sähköjä ja muita nykyajan mukavuuksia.
Odotin ensimmäistä lastani ja lähtö koitti..tietysti yöllä ja joulukuun paukkupakkasilla..:) Auton saimme käyntiin erinäisten yritysten jälkeen ja pääsimme matkaan.Kunnes parilymmentä kilometriä ajettuamme,auto sammui ja keitti,vai tekeekö se sen toisinpäin,en tiedä:):)ja aikaa tästä on niin paljon että meidän taloudessa ei ainakaan vielä ollut kännyköitä.Siellä keskellä korpisuoraa sitten laskettiin supistusten väliä ja tunnelma oli lievästi sanoen tukala:)Auto sitten käynnistyi ajallan ja toivoimme että matka jatkuisi vielä toisen rupeaman ja olisimme seuraavassa taajamassa jossa olisi terveyskeskus,joskaan ei synnytyspaikka vielä sekään.Matkaa saimme kuitenkin jatkettua ihan oikeaan paikkaan mutta kuinkas ollakkaan sairaalalla oli tehty muutoksia päivystyksen suhteen ja se siipi missä olimme tottuneet käymään olikin pimeänä,,;(aikamme etsittyämme sitten löysimme aukenevan oven ja pääsimme hengähtämmään..:) lapsella ei sitten ollut kuitenkaan mikään kiire ,syntyi reilun 20 tunnin kuluttua :):)
Olin viettämässä uutta vuotta Helsingissä ystävieni kanssa vuonna 2009, jolloin kaikki oli sujunut kuin pitikin alkuillasta, lähdin ennen puolta yötä kävelemään takaisin tätini asunnolle, jossa sain yöpyä. Äkkiä kuului iso rasahdus tien vierestä, ja sieltä hyppäsi eteeni joku mies, säikähdin todella kovasti, vielä kun minulla on paniikkihäiriö, niin se ei auttanut tilannetta yhtään, että olisin lähtenyt karkuun.
Mies veti aseen esiin ja käveli hitaasti viereeni, osoitti aseella minua ja vaati antamaan huumeita jos minulla olisi. En itse käytä, joten sanoin hänelle, että ei ole.
Hän tuli lähemmäksi minua ja vei aseen kaulalleni, sitten tajusin toimia ja potkaisin miestä haaroihin. Lähdin juoksemaan, ja pysäytin ensimmäisen auton, jolloin selitin tilanteen ja pääsin turvassa kämpälle.
Olin synnyttänyt ja sairastin lapsivuodekuumetta 70 luvulla,olin vastasyntyneen poikavauvan kanssa kotona yksiössä,olin laittanut perunakattilan hellalle kiehumaan.Imetin vauvaa sängyllä, olin nukahtanut pitemmäksi aikaa. Kattilasta oli vesi loppunut ja perunet palaneet ja savua asunto täynnä.Onneksi mieheni tuli sattumalta töistä käymään kotona.Olisimme kuolleet poikavauvan kanssa häkämyrkytykseen ja olisi syttynyt tulipalo.
Hän alkoi tuulettaa asuntoa ja vei meidät raikkaaseen ilmaan.Selvisimme vammoitta.
Kupari pohjaisen teräs kattilan pohja oli palanut mustaksi melkein puhki ,kattila on muiostona vieläkin. Minulla ja Seppo pojalla ei ollut kuoleman aika.
Tämä kommellus sattui muutama päivä sitten. Toki näitä sattuu meidän huushollissa usein mutta tämä nyt vielä mielessä. Mies tuli myöhään töistä ja oli puhe, että ehdittäis kaupassa käymään. Sanoin hälle että vie koirat jo autolle niin puen ja tulen perässä. Aattelin tietysti että hällä avaimet autossa kun just oli pihaan ajanut. Menin ulos ja pamautin oven perässäni kiinni. Eiköhän isäntä kysäise onko minulla avaimia. Minullako?? Eikö ne autossa ole paikallaan?….ei olleet… No ei hätiä mitiä, mies kahlasi umpihangessa vara-avainta hakemaan. Minua alkoi jo palella, en ollut pukenut edes sukkia kenkiin kun vain kaupassa lähdin käväisemään, ohut pusero anorakin alla ja farkut ilman sukkahousuja, avopäin ja avokäsin. No kas kummaa, vara-avainta ei löytynytkään! Menin sitten lähes avojaloin sinne hankeen minäkin ihmettelemään mokomaa tilannetta. Avain oli kadonnut. Emme keksineet muuta selitystä kuin talitintti vienyt sen, avain oli semmoisessa paikassa että passaisi linnun ottamaksi. Sittenpä alkoikin lievästi sanottuna sanaharkka MITÄ NYT TEHDÄÄN. Ikkuna rikki? No ei hitossa, en suostunut siihen. Uusi keskeneräinen talo, kalliit ikkunat. Lopulta ainoaksi ratkaisuksi jäi kiivetä yläpohjaan kattopellin ja villojen väliseen tilaan ja särkeä parven katosta ilmansulkupaperi koolauspuiden välistä ja tulla sieltä villojen kans parven lattialle. Miehellä meni aluksi puoli tuntia että sai kasailtua kaksista tikapuista niin korkeat että ensinnäkin ylettyi sinne monen metrin korkeuteen katonharjaan. Taskulamppuna kännykän torch light. Minua paleli jo tosissani, varpaat lähes tunnottomat, onneks kuitenkaan pakkasta ei paljoa. Koetin käveleskellä koirien kans pihalla. Lopulta seisoin vain ja rukoilin että pääsis sisälle, ihanan lämpimän takan ääreen sulattelemaan itseäni. Jonkun ajan päästä kuului miehen huuto jostain syvältä katon sisältä. Ei kuulemma sovi kahden koolauspuun välistä pudottautumaan. Eikun konttaa koko matka toiseen päähän taloa, tikkaita pitkin alas ja autossa sattui olemaan pikkuinen retkisaha…sama matka takaisin sinne katon uumeniin. Siinä välissä vaihdoimme hänen villasukat ja talvikengät mulle ja hän lähti katolle minun keveissä kesäkengissä ilman sukkia. Sain varpaani jotenkuten lämpiämään. Kävelin ja kävelin koirien kans pihalla. Lopulta vihellys ulko-ovelta! Mies oli onnistunut murtautumaan omaan taloonsa :) Kävelin suoraan uuniin ääreen lämmittelemään ja puin kelkkahaalarini päälle jotta sulan. Kauppaan lähdöstä ei edes puhuttu, kello oli jo 22. Loppuilta miehellä meni yläkerran kattoa korjaillessa. Nyt ei tahdo uskaltaa ulko-ovea aukaista, monta kertaa varmistettava ettei ovi mene lukkoon. Taidan tehdä itsestäni avainkaula-tädin:)
olin avaamassa vaimoni kanssa viinipulloa kun olimme lomalla ranskassa. en löytänyt korkkiruuvia, kunnes tajusin että autossa on leatherman jota en ollut ikinä ennen tarvinnut, enkä sen jälkeen tarvinnut kertaakaan
Olen monisairas ja vammainen. Sairastan mm. epilepsiaa ja depressiota. Tuohon aikaan oli molempiin rankka lääkitys. Menin ambulanssilla vkl päivystykseen jatkuvien epikohtausten takia. Labrakokeissa oli lääkeainepitoisuus kohonnut tosi korkealle. Ei muuta kun osastolle 2 viikoksi
ja vielä lähisairaalaan viikoksi. Jos en tuolloin olisi joutunut lähtemään ambulanssilla sairaalaan empä olisi tässäkään nyt tätä kirjoittamassa. Tipalle vedin itseni. Tällä hetkellä minimilääkitys.
Sattui Eurassa, kait keväällä 1963. Olimme toveririni kanssa kävelemäsä Kauttualta Euran kirkonkylälle päin, ollen juuri erään kaupan kohdalla kun huomasin ohi kovaa ajavasta kuorma-autosta irronneen pyörän kierivän kovaa vauhtia meitä kohti. Hyppäsimme kaverini kanssa kaupan korkeille betoniportaille ja samassa auton pyörä iskeytyi portaisiin rikkoen en vieressä olevia polkupyöriä. – Ellemme olisi ehtineet rappusille turvaan, olisimme raskaan pyörän kovalla vauhdilla meihin osuessa varmaankin loukkaantuneet. Auto muuten jatkoi matkaansa: ilmeisesti eivät edes huomanneet paripyörän irtoamista.
kun olin noin kymmenen vuotias, ajelimme pitkin Suomea vanhempieni ja kahden veljeni kanssa. ei meillä ollut mitään päämäärää, vaan kunhan ajelimme ja kävimme huvipuistossa jne. eräs ilta yritimme etsiä leirintäaluetta, että pääsisimme nukkumaan, mutta emme löytäneet ja meidän oli pakko nukkua autossa. oli tiivis tunnelma kun 5 henkilöä siellä nukkui.
Heitin Kairossa taksin oven auki kadun puolella hotellin edessä ja se osui toiseen taksiin. Oltiin juuri maksettu ja lähdettiin siitä hotelliin vaih`vihkaa, kun taksikuskit jäivät huutamaan toisilleen.
Olimme perheeni kanssa Ilomantsissa kyläilemässä sukuni luona. Myös muuta sukua oli siellä, joten päätimme yöpyä teltassa talon pihassa. Aikasemmin olimme kuulleet juttua, että kylällä olisi liikkunut susia, mutta en ole ikinä pelännyt niitä joten en pelännyt nytkään. Käydessämme nukkumaan vaarini koira alkoi haukkua ja menin katsomaan mikä oli hätänä; näin vain karhun jälkiä ja vaarin koiranhäkin edessä. Kysyin häneltä: ”Mikäs on hätänä? Susi?” Hän näytti minulle isoa karhun jälkeä lähellä koiratarhaa. Juttelimme hetken ja palailin kohti perheeni telttaa. Sitten huomasin ison otuksen lähellä telttaa. En oikein tiedä mitä minun olisi pitänyt tehdä, mutta otin kaksi puukeppiä, joita kolauttelin tehdäkseni meteliä. Karhu juoksi karkuun ja juoksin teltan luo: ”Nyt mennään kyllä sisään nukkumaan, sopu sijaa antaa!” Selitin vaimolleni koko tilanteen ja hän kertoi huomanneensa jonkin olevan lähellä telttaa, mutta ajatteli sen olevan vain vilkkaan mielikuvituksen tuotoksia.
Nuorena tyttönä kuuntelin isäni ja naapurin miehen juttuja. He puhuivat jostain polusta, joka lähtee kettukankaaseen. Sain puheesta selvän kuvan polun alusta. Ja ei kun matkaan.
Oli lokakuu ja ilta pimeni minä vain etsin polkua, ja löytyihän se. Lähdin matkaan ja alkoi sataa lunta, jälkeni peittyivät ja ilta pimeni. Polkukin loppui, tuli tie menin sen yli ja mukamas löysin polun taas. Jatkoin vain matkaa, kotiin oli noin seitsemän kilometriä linnuntietä ja olin jossain metsässä.
Vastaan tuli joku metsä-mökki, menin sisälle ja mietin hetken. Polkua en enää löytäisi. No ajattelin että osaan tielle takaisin ja löysinkin sen. Lähdin vain kävelemään johonkin päin tietä no arvaus osui kohdalle. Ehkä valitsin lyhimmän reitin. Koskaan aiemmin en ollut käynyt mökillä enkä tiennyt tien olemassaolosta. Oli ihanaa kävellä ensi lumen sataessa. Ajattelin että tie aina vie jonnekin. Joskus aamu yöllä olin kotona. Vielä olen polkuja kulkenut.
Olin 90-luvun alussa ajamassa töistä kotiin. Työpaikka oli maaseudulla ja koti kaupungissa. Noin puolessa välissä matkaa iltakymmeneltä autosta kuului kolahdus ja pian sen jälkeen se alkoi keittää. Tuolloin ei puhelimia ollut joka nurkalla eikä varsinkaan taskuissa, lähimpään taloon oli kilometrejä ja oli talviyö. Jouduin pysäyttämään sen ainoan auton, joka paikalle osui. Olin kauhuissani kun näyttävän amerikanraudan ratista nousi suuri viiksekäs mies. Minä olin hento tyttönen, 150cm sulka päässä. Sain kuitenkin häneltä kyydin lähimpään puhelimeen ja selvisin hengissä. Seuraavaa autoa ei näkynyt vielä sittenkään, kun sain tuttavalta kyydin hinaamaan oman autoni korjaamolle. Kännykästä ja taskulampusta olisi ollut tuossa tilanteessa korvaamaton apu.
Tässä viime keväänä jouduin kolariin josta voin tällä hetkellä todella kiitollinen..olen nimittäin kärsinyt jo kohta 10 vuotta valtavista hermo-selkäsäryistä ja söin lääkkeitä aamusta iltaan niin että vatsa oli jo sekaisin ja myös pääkin. En mm. päässyt kävelemään ilman keppejä huonompina päivinä ja vaikka selkäni on kerran jo leikattukin halvausoireiden takia eipä tullut silloinkaan kuntoon..no nyt keväällä sain sitten vihdoin ja viimein lopullisen eläkkeen itselleni kun en ole ollut työkykyinen moniin vuosiin ja noin kuukautta ennen eläkepäätöstä jouduin ystäväni kanssa autokolariin ..kortiton virolainen 16 vuotias nuorukainen ajoi kuljettajen puoleiseen oveen niin että lensimme lumipenkkaan ja sieltä takaisin. Paikalle tuli sitten poliisi ja ambulanssi koska minä olin niin kivulias. Sairaalassa sain sitten piikin ja passituksen kotiin kuinkas ollakaan tuon onnettomuuden jälkeisenä päivänä kivut hävisi kun tuhkatuuleen ja sen koommin en ole syönyt kipulääkkeitä ..Joskus huvittaa ihan että tässä sitä nyt kävelee terveenä selän kanssa ja eläkepaperit taskussa. tosin takaraivossa aina ajatus siitä mitä jos sitten taas kaadun ja joudun uudestaan tuohon kipuhelvettiin ..nyt sitten nautin siitä että saan kävellä ulkona ja liikkua ..mikä vapaus ihmisellä. Ihanaa .
Tämä nyt ei ole varmastikaan tukalin tilanne, jossa olen ollut, mutta tulipahan nyt mieleen, eli:
Menin ex-avomieheni kanssa saunomisen jälkeen parvekkeelle tupakalle. Oli kova tuuli ja parvekkeen ovi napsahti kiinni. Aikamme yritettyämme sitä aukaista avomieheni huomasi, että hänellä on kylpytakin taskussa pullonavaaja. Sillä saimme oven auki!
Olin kerran kotonani wc:ssä, yht äkkiä tajusin että paperi on loppu.
Selviydyin siitä uhkarohkeasti kävelemällä housut kintuissa kaapille. Oli täpärällä ja pelotti.
Lähdin tampereelle liian vähillä rahoilla ja nukuin ensimmäisen yön makuupussin kera paljaalla maalla ja toisen lattialla makuupussin kera omituisessa koulurakennuksessa. Ruuan määrälläkään ei juhlittu. Lisäksi ensimmäisenä yönä oli kylmä ja viimeisenä päivänä aivan helvetillisen kuuma. Tuloksena reissusta aliravittu, alinukkut ja jalkansa rakoille kävellyt ihmisraunio. Olin aika halleluujaah kun pääsin viimeinkin kolmen päivän jälkeen junalla kotiin ja syömään kotona paistettuja lettuja.
Hiihtelin Koitelaisen kairassa räntä-lumituiskussa huhtikuussa 1998. Hanki upotti reisiin. Vaatteet ihan märkänä. 15kg selässä. Kartta sentään oli ja tulitikkuja sekä puukko että sain tulet. Kännykkää ei tuohon aikaan ollut eikä GEPSejä. Ihmeen kaupalla pääsin autiotuvalle rämmittyäni 6h ja 7km. Pelkäsin kyllä välilllä selviytymistäni.
Hävettää ja nolottaa mutta kerrotaan kuitenkin.
Nuorena kerran lähdin ”kavereiden” mukaan viettämään iltaa. Mentiin baariin ulkopaikkakunnalle ja viihdyttiin siellä pitkään. Yhtäkkiä huomasin että nämä ns. kaverit olivat lähteneet. Yritin soittaa, mutta ei vastanneet. Lopulta vastasivat ja olivat jo pitkän matkan päässä eivätkä aikoneet tulla hakemaan. Lopulta lähdin kävelemään kotiin, vaikka matkaa oli 100km. Meinasin jäädä nukkumaan metsään, mutta onneksi en jäänyt. Lopulta liftasin rekan kyytiin. Onneksi rekkakuski oli täyspäinen ihminen ja toimitti minut kotipaikkakunnalle turvallisesti. Sen jälkeen vielä eksyin kun oikaisin väärää kautta. 10 tunnin jälkeen lopulta pääsin ehjin nahoin kotiin. Oli opettavainen mutta traumatisoiva kokemus. Siihen jäi ne kaverit.
Pidän tätä selviytymistarinana kaupungin julmassa viidakossa ilman rahaa. Tapahtumasta on aikaa lukuisia vuosia, varmaan 20 vuotta. Olin Pasilassa ja menossa Helsinkiin. Kaikki lähijunathan pysähtyvät Pasilassa, sieltä on noin viiden minuutin matka Helsinkiin. Hyppäsin siis kohdalleni osuneeseen junaan, joka oli menossa Helsinkiin. Seisoin välikössä odottelemassa määränpäähän pääsyä. Kohta luokseni tuli konduktööri. Hän oli vihaisen oloinen ja sanoi nähneensä minut asemalla. Hän alkoi tivata minulta rahaa. Sanoin, että minulla on kuukausikortti. Siitäkös konnari innostui ja alkoi huutaa, että se ei käy pikajunassa. Nyt minulle valkeni: olin mennyt kaukojunaan kyytiin, eikä minulla ollut rahaa mukana. Sanoin sen konduktöörille ja hän alkoi vaatia henkilöllisyystodistusta. Se ei ollut mukanani. Hän raivostui silmittömästi ja sanoi uhkailun jälkeen menevänsä soittamaan poliisit paikalle. Silloin ei ollut kännyköitä, joten hän lähti veturiin soittamaan poliisia. Minulla kävi mielessä, että tämä ei nyt mene edes kohtuullisen oikein, en ollut tahallani menossa pummilla, vaan olin astunut väärään junaan vahingossa. Konduktööri oli pelottavan aggressiivinen. Päätin siis olla odottamatta Helsinkiin saapumista ja hypätä liikkuvasta junasta pois. Avasin oven ja laskeuduin portaita. Keksin, että voisin laskea sähkötolppien ohitusvauhdin ja hypätä maahan oikealla hetkellä vahingoittamatta itseäni. Vauhtiahan junalla on 60-80 km tunnissa tuolla radanpätkällä. Hyppäsin ja samaan aikaan kuulin jonkun naisen huutavan: älä hyppää! Osuin jalat edellä kivilohkareisiin ja tein voltin. Minua ei sattunut kuin pikku naarmu käteen. Paksu nahkatakki ja bootsit suojasivat hyvin. Juna jatkoi matkaansa ja lähdin kävellen keskustaan päin. Tunsin lievää voitonriemua selvittyäni ilkeästä konduktööristä, mutta tajusin, että yhtä hyvin olisin voinut lentää junan alle, olin selvinnyt hengenvaarallisesta tempusta, enkä tekisi niin enää uudelleen.
Päätimme viettää hääpäiväämme ja samalla joulua Karibian risteilyllä. Matkaa selviteltiin huolella ja hyvissä ajoin. Lähtöaamuna tuli olla kentällä klo 05. Niimpä sovimme viejän kanssa kyydin etukäteen vaan toisin kävi. Oli satanut yön aikan lunta ja ilma oli aiheuttanut sähkökatkoksen eikä kyseinen kuljettaja saanut autoaan hallista ulos kun ovi avautui vain sähköllä.
Tiedon saatuani tilasimme taksin, jota ei vaan kuulunut. Juoksin ulos taksia etsimään ja jonkin aikaa harhailtuani havaitsin auton joka etsi kohdettaan. No nyt päästiin matkaan. Kentällä lähtötauluissa ei ollut lainkaan meidän lähtöä. Kyseltyämme asiaa saimme kuulla että lento on peruttu. Kone on tullut myöhässä ja lentohenkilökunta nukkuu eikä varamieheistöä ole.
Monien mutkien jälkeen saimme lennot Pariisin kautta Miamiin. Koneessa en saanut ruokaa koska olen kasvis-syöjä eikä minulle oltu näille lennoille etukäteen tilattu ateriaa. Siis kuivin suin kohti Miamia. Perillä odottelimem matkalaukkuja, tuhaan. Ne olivat kadonneet, liekö laitettu koneeseen jonka miehistö nukkui….. Teimme katoamisilmoituksen joka ei johtanut mihinkään. Me seilasimme Karibialla talvivaatteet päällä, ainoat vaatteet mitä meillä oli, laivalla myytiin vain villatakkeja ja puseroita ja sellaisethän meillä oli jo päällämme.
Meille luvattiin että matkatavaramme toimitetaan seiraavaan pysähdypaikkaan joka ei sitten pitänyt paikkaansa. Päätimem tutustua laivaan ja aloitimme yläkannelta jossa oli kuntosali. Mieheni kulki takanani ja sanoi jotain, käännyin katsomaan häntä ja kompastuin liikkuvaan sähkömattoon, lensin siitä maahan ja ennen kuin pääsin ylös oli ympärilläni kymmeniä ihmisiä mm. salin hoitaja. Minut ohjattiin hissiin ja sillä alimpaan kerrokseen lääkärin vastaanotolle. Ranne oli murtunut.
Käsi kuvattiin ja kipsattiin. Myöhemmin käsi kuvattiin uudelleen ja todettiin että ranne ei ole kohdallaan ja niimpä lääkäri laitoin lähetteen Caymansaaren sairaalaan, elis euraavalla pysähdyspaikalla mutta kovan merenkäynnin johdosta laiva ei pysähtynyt Caymansaarilla. Tässä vaiheessa yhä talvivaatteissa, käsi kipsissä ja matka oli lopuillaan päätin matkustaa suoraan kotiin ja mennä siellä lääkäriin kuten teinkin.
Kipsi oli vielä pitkään kädessäni ja edessä oli usean kuukauden kuntoutus että saatin ranne taipumaan vaikka se jäi lopullisesti vinoksi. Matkatavarat odottivat meitä Miamissa. Eipä olla tämän jälkeen häämatkoja tehty.
Poikani soitti aamuyöllä hieman hutikassa,että ON KADOTTANUT KENKÄNSÄ…oli 27 astetta pakkasta,ja poika seikkaili ulkosalla ilman kenkiä!!!!!kehotin kiireesti menemään johonkin tunnistettavaan paikkaan,jonka osoitteen voisin antaa etsijöille…onneksi ei mennyt kauaakaan,kun poliisi saapui ovelle nuorta kotiin tuoden.Joskus kiitän luojaa ettei meillä ole kuin 1 lapsi…
Selvisin kuumailmapallolennosta!
Voitin kuumailmapallo lennon kahdelle viime kesänä ja siinäpä mulla meni yöunet moneksi viikoksi kun mietin miten ihmeessä selviän hengissä siitä.
No mieshän oli aivan innoissaan lähdössä mukaan, minä taas pelkäsin kuollakseni.
Niinpä keksin että yritän myydä sitä salaa ja laitoinkin ilmoituksen, johon onneksi pari kiinnostunutta vastasikin.
Loppujen lopuksi sain sen myytyä ja huokasin helpotuksesta. Mieheni sain lepyteltyä, koska varasin niillä rahoilla meille rauhallisen kylpyläviikonlopun turvallisesti maan pinnalla. Loppujen lopuksi tämä ratkaisu oli parasta meille kaikille ja tästä tulin minun selviytymistarinani.
Olin koomassa kaksi viikkoa. Minulla oli ARDS. Selvisin. siitä on jo kolmetoista vuotta.
putosin jäihin 28 asteen pakkasella.Pääsin jäälle mut lähimpään taloon oli 2km ,arvatkaapa paleliko loppu matkasta, vaatteet jääty päälle haarniskaksi